keskiviikko 1. heinäkuuta 2015

Vapaa

Vaikka blogini viimeisimmät kirjoitukset ovat olleet ehkä hieman synkkiä tai valitusta milloin mistäkin, olen silti onnellinen. Erittäin onnellinen pienestä ihanasta tyttärestä ja rakkaasta miehestäni. Pieni ihana perheeni. Nuo kaksi saa mut aina hyvälle tuulelle ja heidän seurassa on hyvä olla, tietysti. Vaikka on murheita ym. olo on hyvä, onnellinen ja tyyni. Meillä on kesken kaikenlaista, mutta silti tuntuu että näin on hyvä. Mies ahertaa pitkiä päiviä töissä ja kotona on remppa kesken. Meidän remppa ei ole mikään pientä pintaremppaa ja mies tekee itse ja perusteellisesti. Rempasta on tarkoitus kirjoittaa lähiaikoina lisää ja tulen esittelemään kotiamme ennen ja jälkeen remontin. Enkä tahdo mitään sääliä, enkä jutella mistään murheista kun näen tuttuja. Murheet kirjoitan ulos ja koitan arjessa olla valittamatta. Jatkuvan valittamisen kuunteleminen on kuluttavaa ja rankkaa. Toki huolista pitää voida puhua, mutta arjessa valittaminen on eriasia. Positiiviset ihmiset on ihania. Niistä saa energiaa. Onneksi heitäkin löytyy minun elämästä.



Mutta aiheeseen takaisin. Joku ehkä kuvittelisi elämämme olevan kaaosta ja joku toinen tylsää, mutta me viihdymne näin. Musta tuntuu ihanalta olla tytön kanssa kotona, yleensä ikinä ei ole kiire mihinkään ja voidaan tehdä arkisin just sitä mitä huvittaa. Ja usein meitä huvittaa pyöräillä leikkipuistoon, koska me halutaan. Saadaan tehdä mitä halutaan, voidaan pusutella ja höpsötellä, saadaan nauttia elämästä! 

Aina ei ole ollut näin.

Mä olen vapaa. Me ollaan vapaita. Mä saan tehdä mitä haluan, tietysti huomioon ottaen lapseni ja mieheni. Mutta sekin on näin, koska mä haluan, haluan ottaa heidät huomioon kun teen valintoja elämässä ja ihan vaan tässä arjessa. Saan sanoa mielipiteeni ja uskallan nykyisin sanoa sen. Kiitos tästä kuuluu ainoastaan mun miehelle. Kiitos. Hän on opettanut. Enää mun ei tarvitse myötäillä, olla hiljaa, antaa muiden päättää mun elämästä.

Mä olen vapaa.

Ajoin pyörällä puistosta pois tyytyväinen tyttö kyydissä, olo oli täydellinen, mietin mielessäni että tekisi mieli huutaa jeeeeeee ja nostaa käsi ilmaan kun viiletetään alamäkeä alas. Ja niinhän me tehtiin! Väliäkös sillä mitä muut ajattelee. Ainakin saatiin vastaantulioiden kasvoille hymyt ja tyttö kikatti.

Mä olen tälläinen. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti