Ajatukset ja tunteet vakavan sairastumisen jälkeen

Täällä on mielialat vaihdelleet viime päivinä kovasti, toisinaan olen maailman iloisin ja toisinaan masentaa. Tunnen suurta iloa siitä että olen elossa. Erityiseti siitä että saan olla tytön ja isimiehen kanssa. Voi miten onnellinen olin kun sain viettää ensimmäisen yön kotona, vaikken jaksanutkaan lukea enkä laulaa iltajuttuja. Vaikken pystynyt kääntymään. Mutta kun vain sain pienen lähelle ja kuulin hänen ihanaa höpinää. En voinut olla onnellisempi. Ja aamulla sain ensimmäiset hymyt. Tippaakaan ei haitannut huonosti nukuttu yö ja aikainen herätys. Illalla tyttö syö puuroa ja me miehen kanssa katsotaan toisia silmiin, pidätellään kyyneliä, mies kuiskaa, rakastan sua.

Miten onnellinen voikaan olla kun saa istua oma tyttö sylissä ja katsella pikku kakkosta. Ja aurinkoisena päivänä mentiin terasille yhdessä maalaamaan, auringon paistaessa, me maalattiin ja nautittiin. Äiti ei vielä jaksanut pidemmälle ulos. Voimien kasvaessa pääsin jo pidemmälle, lehtien humina puissa kuulosti ihanalta ja raikas ilma tuntui hyvältä. Hengitän. Arki, sitä mä rakastan.  Mä haluan vain elää tavallista elämää. Mä tahdon leikkiä ja touhuta tytön kanssa, hoitaa kotihommat ja viettää aikaa miehen kanssa. Taas ja edelleen kaikki turhamaisuus tuntuu niin kaukaiselta. Me ollaan tässä ja nyt ja se riittää. Mulle tärkeet jutut vaan korostuu, kaikki hömpät jutut ihmetyttää, ihmetyttää miksi ei keskitytä olennaiseen. Viihdyn kotona, eihän tarvii matkustella.. Saanhan vaan nauttia tästä,  tytöstä ja miehestä, omasta pihasta, kodista, omasta sängystä, meidän harrastuksista.

Sitten se "masentava" puoli. Kun kunto romahtaa, huomaa oman rajallisuutensa. Sairaalassa oli kamalaa olla muiden armoilla. Ennen täysin terve makaa sängyllä ja katsoo kaikkia ylöspäin. Siinä ne pohtii mun kohtaloa, käy katsomassa kun ehtivät.  Kyllä se siitä. Kukaan ei osaa antaa vastauksia, sellasta se on. Te juoksette, meette ja tuutte, nukutte ja syötte kun halutte, mä makaan ja odotan. Voi hitsi kun mäkin haluisin mennä ja tulla. Sairaalassa kaikki potilaat on +80v ja puhuvat vain kuolemasta ja Emmerdalesta. Kun pääsen kotiin, unohdan puolet kamoista sairaalaan, tekisi mieli juosta, mutta kun ei meinaa edes jaksaa kävellä.

Kotona ei jaksa mitään, kaikki joutuu palvelemaan mua. Kaikki on varmaan ihan väsyneitä mun ja tytön hoitoon. Olen niin tottunut hoitamaan tytön itse ja tekemään itse. En voi hoitaa tyttöä, en pääse mukaan puistoon, en voi nostaa. En jaksa kun hetken pystyssä. Noh kyllä se varmaan pian helpottaa ja pääsen. Kuinka paljon tahtoisin lähteä tytön kanssa pyöräilemään ja huutaa täysii "Jihuuuuu". Mut enhän mä jaksa. Älä vaan sano etten jaksa koskaan, jaksanhan mä? Mä tahdon mukaan.

Aamulla pistän mahaan lääkettä, päivällä syön marevaania, illalla taas mahaan piikkiä. Inhoon lääkkeitä, mut pakkohan se on. Marevan. Voihan.. no onneks en ole mies, vois tulla kesto erektio. (Marevanin sivuvaikutus). Labrassa saa juosta kokoajan, plääh, mä haluan hiekkalaatikolle tytön kanssa. Mä haluan olla terve, mä halun liikkua, mä halun leikkiä, juosta ja mennä tytön kanssa muskariin. Mä haluan jaksaa. Sanoinko jo että mä haluan. Koitan kotona olla valittamatta ja positiivinen, joten tänne purkaantu nyt kaikki potaska. Ja olenkin onnellinen, hetkittäin vain harmittaa nämä jutut. Asiat vaan muuttuu kun sairastuu vakavasti. Välillä tuntuu että tuo yksi päivä muutti kaiken. Päällimäinen ajatus ja tunne on kuitenkin kiittollisuus. Olen elossa ja saan olla ihanan miehen ja tytön kanssa.

Noh, pakko sanoa vielä että mun mies on paras. Paras isä. Paras puoliso. Paras hoitaja. Hän hoiti tytön erittäin hyvin kun olin sairaalassa ja senkin jälkeen. Isin ja tytön yhteisolo sujui täydellisesti.  Ja hoiti mua, piti huolen että lepään. Kotiin hän oli hankkinut kolme kukkakimppua kun pääsin sairaalasta, olipa ihana tulla kotiin.